Viime aikojen tietovuodoista voi jälleen todeta, että digitaalisen tiedon (data) vahvuuksia ja haasteita on se, että jos tieto on olemassa, sitä aletaan käyttämään tavoilla, joita alunperin ei tullut mieleenkään. Tätä pyritään valjastamaan niin hyvään ja pahaan.
Avoin. Avoimen tiedon ideana on julkaista julkisin varoin tuotetut tiedot vapaasti kaikkien saataville, jotta maksimoitaisiin uusien oivallusten määrä, joka datasta on tehtävissä. Tämän toivotaan edistävän yhteiskunnan toimivuutta ja tuovan myös verotuloja valtion kassaan. Samansuuntaisia ajatusmalleja siitä, että yleisen hyvän edistämiseksi tiedon tulee olla vapaasti saatavilla ovat edustaneet jo pidempään esimerkiksi Wikipedia ja sitäkin huomattavan paljon pidemään esimerkiksi kirjastolaitos ja tiedeyhteisö.
Nyky-yhteiskunnan toimivuuden kannalta on myös välttämätöntä, että osa tiedoista on julkisia, kuten esimerkiksi juna-aikataulut, kartat ja appelsiinien hinnat. (Toisessa maailmansodassa liittoutuneet tarkkailivat Pariisin appelsiinien hintoja ja päättelivät tästä ovatko rautateiden pommitukset onnistuneet.)
Suljettu. Samalla kun julkishallinnot eri puolilla maailmaa avaavat tietojaan niin ne myös (salaisesti) imevät käyttöönsä yhä enemmän ihmisiin ja organisaatioihin liittyvää yksityistä tietoa esimerkiksi puheluiden metatietojen, Facebook-postausten ja sähköpostien muodossa. Yksityinen tieto muuttuu eräänlaiseksi avoimeksi tiedoksi – julkishallinnon omaan käyttöön.
Yhteiskuntarauhan ylläpito sekä rikollisuuden ja terrorismin estäminen ovat tärkeitä asioita. Samalla voi luottavaisesti varautua siihen, että kaikki mitä arkielämässään tekee päätyy isoveljen tai naapurin syyniin ennemmin tai myöhemmin.
Tiedon kertyminen on osittain teknologinen välttämättömyys. Esimerkiksi digitaalinen puhelinliikenne kännyköihin ei voi toimia, ellei järjestelmä jatkuvasti tiedä minkä maston alueella mikäkin puhelin sijaitsee. Sähköposti ei voi päätyä perille, mikäli sähköpostissa ei lue vastaanottajan osoitetta. Tämä ei kuitenkaan pakota tallentamaan lokitiedostoihin vuosien ajaksi tietoa siitä, kenelle kukakin soitti – ainakaan sen jälkeen kun puhelinlasku on maksettu – tai kenelle sähköposti lähetettiin.
Luovutettu. Osittain tietoa taas kertyy, koska uudet digitaaliset liiketoimintamahdollisuudet kuten sosiaalinen media perustuvat siihen, että käyttäjät luovuttavat hieman enemmän tietojan itsestään saadakseen uudenlaisia palveluita itselleen. Yritys voi tämän jälkeen myydä käyttäjätietoja hyödyntäen esimerkiksi paremmin kohdennettuja mainospaikkoja kolmansille osapuolille (esim. Google, Facebook) tai parantaa omaa palveluaan ylivoimaiseksi kun se tietää mistä käyttäjät ovat kiinnostuneita (esim. Netflix).
Varastettu. Välillä tietoa myös vuodetaan ja varastetaan niin valtioiden, rikollisten kuin yksittäisten kansalaisten toimesta. Lopputuloksena on se, että jokin uusi taho saa tietää sellaista, mitä sillä ei aiemmin ollut. Kun tieto on kerran lähtenyt liikkeelle ei sitä pysty enää pysäyttämään, koska jollain saattaa aina olla kopio.
…jonka jälkeen kaikilla on sama haaste: mitä tiedolla tehtäisiin?
Kaikki digitaalisen tiedon kanssa tekemisissä olevat pohtivat samoja peruskysymyksiä: Millaisia säännönmukaisuuksia ja yhteyksiä tiedosta on löydettävissä? Mitä poikkeamia on havaittavissa? Mitä tietoa puuttuu? Mitä uutta voi päätellä yhdistelemällä eri tietolähteitä toisiinsa? Miten isoista tietomääristä kaivetaan oleellinen tehokkaasti?
Miten esimerkiksi säätietoja, valtion budjettidataa tai kaupungin puurekisteriä voisi hyödyntää poliittisten päämäärien tai rikollisten etujen edistämiseksi? Miten puolestaan puhelumetatietoja, sähköposteja, terveystietoja ja Facebook-postauksia voitaisiin analysoida yleisen hyvän, yhteiskunnan eduksi tai liiketoiminnan edistämiseksi?
Ero avoimen, yksityisen, luovutetun ja varastetun tiedon välillä on teknisesti olematon, vaikkakin laillisesti ja moraalisesti usein merkittävä. Kaikki digitaalinen tieto muuttuu julkiseksi – ennemmin tai myöhemmin, vahingossa tai tarkoituksella.