(Lähde: Yle Armi)
Keskiviikkona kävin tutustumassa Yleisradion kellareihin ja takahuoneisiin, joissa on tuhansia kuutiometrejä Suomen audiovisuaalista jalanjälkeä – siten kuin se on Ylen linssien ja mikrofonien kautta tallentunut. Valokuvia, filmejä, ääninauhoja, cd-levyjä, videonauhoja ja dokumentteja jopa 1800-luvulta lähtien, mutta pääosa materiaalista on noin 1930-luvulta eteenpäin.
Ylen kellareissa Suomi sotii ja itsenäistyy, kansainvälistyy ja levittää rauhaa, voittaa Euroviisuja ja jääkiekkoa, valitsee uusia presidenttejä ja hautaa edellisiä sekä soittaa lukemattomia tunteja toivottua ja epätoivottua musiikkia. Sieltä löytyy vaikkapa avokelanauha, jolla Mannerheim ja Hitler keskustelevat Immolan kentän lähettyvillä vuonna 1942. Jotensakin jännää hypistellä tällaista nauhaa kädessään.
Digitaaliseen tietoon tottuneelle fyysiset arkistot ovat järkytys. Sen sijaan, että tieto olisi tarjolla milloin tahansa nappia painamalla kovalevyltä tai pilvestä, niin tieto onkin tallennettuna pääosin analogisessa muodossa fyysiselle ja herkälle materiaalille, jota pitää helliä sopivalla lämpötilalla, kosteudella, valaisulla ja oikeilla käsittelytavoilla. Milloin tahansa aineisto voi tuhoutua – tai ainakin siltä minusta tuntuu.
Digitointi.
Materiaalia siirretään fyysisestä muodosta digitaaliseksi kovaa vauhtia, mutta työ kestää vielä vuosikymmeniä.
Tiedonhaku fyysisessä arkistossa tarkoittaa sitä, että ensin paikallistetaan muistiinpanoista (fyysinen kortisto tai digitaalinen tietokanta) millä nauhalla tai muuhun objektiin tieto on tallennettu, missä varastossa se sijaitsee, kävellään sinne, haetaan hyllykilometrien keskeltä oikea kohta, otetaan objekti käteen, puhdistetaan pölyt ja roskat, otetaan käyttöön sopiva lukuväline (esimerkiksi videonauhoja on erilaisia, kullekin oma nauhurinsa), säädetään erilaiset analogiset tasot ja mittarit kuntoon, painetaan play… jolloin ruudulle ponnahtaa kuvaa ja ääntä vaikkapa 1950-luvun Suomesta.
Ei digitaalisuus ole sinänsä ongelmatonta. Digitaalisuus mahdollistaa virheettömien kopioiden tekemisen, joka helpottaa tiedon säilyttämistä ja siirtämistä, mutta hankaluutena on se, että tiedostoformaatteja on lukemattomia ja niitä keksitään jatkuvasti lisää. Jos joskus tulevaisuudessa kävisi niin, että digitaalisen arkiston formaattia ei pystyisi enää avaamaan, olisi jäljellä vain käyttökelvoton digitaalinen mössö. “Nauhuri” olisi hukassa.
Tulevaisuudessa tiedon säilyvyyden kannalta lienee siis tarpeellista tehdä paitsi varmuuskopioita niin myös säännöllisiä formaattimuutoksia vanhemmasta digiformaatista tuoreempaan, yhteentoimivuuden varmistamiseksi.
Digitointi ei siis poista tiedon säilyttämisen tuskaa – tuskanhiki vain muuttaa muotonsa analogisesta digitaaliseen. Arkistohommista tulee nörttihommia.
PS. Teknisesti yksi jännimmistä vempaimista Ylen arkistoissa on nauharobotti, johon ladataan jopa 40 BetacamSP-nauhaa kerrallaan. Robotti syöttää nauhoja nauhureihin ja digitoi automaattisesti nauhojen sisällöt talteen. Myös avokelanauhojen digitoinnissa käytetään rinnakkaisprosessointia: neljä nauhaa digitoidaan rinnakkain ja laatua tarkkaillaan pistokokein.